Trump lannistaa vastustajansa

Jossain kesäkuun Talouselämä-lehden kannessa oli teksti "Donald Trump lannisti republikaani Matti Apusen". Sittemmin näyttää monet muutkin masentuneen Trumpin voittokulusta. Ja aika harva osaa antaa mitään järkevää selitystä tapahtuneelle. Useimmat hävinneitä kannattaneista ja myös Clintonin kannattajista osaavat vain puhua vihapuheesta ja tölvimisestä Trumpin menestyksen selityksenä. Selitys ei kuitenkaan vakuuta ainakaan minua.

Apunen analysoi Trumpin menestystä älykkäästi, vaikka osittain sortuu samaan ylimielisyyteen kuin esimerkiksi suomalainen media. Hänen analyysinsa ei varmaankaan koske pelkästään amerikkalaista keskiluokkaa, kun hän kirjoittaa:

 "  Keski- ja pienituloiset ihmiset tuntevat, että poliittinen järjestelmä on jättänyt heidät heitteille, ilman turvaa. Tälle joukolle maahanmuutto ei ole vain kansantaloudellinen ongelma, vaan todellinen kysymys, joka vaikuttaa suoraan heidän työpaikkoihinsa, palkkoihinsa, terveydenhuoltoonsa ja lastensa kouluihin.

He sanovat, että eliitti ei ole ottanut vakavasti  heidän pelkojaan, koska sen ei tarvitse. Yhteiskunnan yläkerroksessa on edelleen tarjolla hyvin palkattuja töitä, eliitin ei tarvitse jonottaa kun julkiset terveydenhuoltopalvelut ruuhkaantuvat..."

Trump oli ainoa republikaanien esivaaliehdokas, joka tajusi, että köyhtyvää keskiluokkaa, jonka työtkin uhkaavat karata vieraisiin maihin, ei kannusteta perinteisillä konservatiivien opinkappaleilla. Hän lupasi lisää työtä ja laskea verotusta. Mutta hän ei puhunut tulonsiirtojen ja sosiaalietuuksien leikkauksista. Ja kun Trump selitti keskiluokan ahdingon väärin toteutetulla vapaakaupalla, kansa alkoi uskoa häntä. Ja miksei olisi, kun kerrankin joku näytti olevan kiinnostunut korjaamaan tavallisen amerikkalaisen ahdinkoa.

Näinä päivinä demokraattien kerma puhuu Hillary Clintonia presidentiksi Philadelphiassa. Donald Trumpia vastaan on hyökätty ja sanottu hänen olevan negatiivinen ja Amerikan suurenmoinen jo valmiiksi. Hillaryn puhe on vielä kuulematta, mutta enpä usko että unelmahöttö puree kansaan, josta 70 prosenttia katsoo asioiden kehittyvän huonoon suuntaan.

Itseäni Yhdysvaltojen presidentinvaaliin yhteydessä on ihmetyttänyt, katsooko YLE olevansa jonkinlainen osapuoli vaaleissa. Ihmettelen, mitä täkäläinen media sitten tekee, kun Trump on presidentti. Unohdetaanko puheet rääväsuisuudesta, asiantuntemattomuuksista, epärehellisyydestä ja mitä kaikkea punaviherkupla hänestä nyt keksiikään kertoa ennen kuin lopulta ymmärtää, että Hilary jäi ruikuttamaan rannalle.

Nimittäin olisin jo valmis lyömään aika paljon vetoa, että Trump voittaa tulevan vaalin. Siksi mediankin kannattaisi alkaa paneutua tilanteeseen ja unohtaa kaikenlaiset horinat luonnevikaisuudesta ja ties mistä.

Pitkä kuuma kesä

Kesäkuusta tuli ikimuistettava. Sillä kukapa olisi uskonut, että Iso-Britannia todellakin valitsee Brexitin. Vaikka mahdollisuus lähtöpäätökseen tuntui olevan, median myllytyksessä monikaan ei varmaan olisi uskaltanut panna rahojaan likoon sen puolesta.

Nyt heinäkuussa republikaanien ja demokraattien konventtien välissä Yhdysvaltojen presidentinvaalikampanjaa käydään jo kovilla kierroksilla ja taas medialla on tärkeänä työnä kätilöidä oikea vaalitulos. Iso-Britannian pettymyksen ei anneta masentaa vaan nyt sanan säilät säihkyvät Yhdysvaltojen puolesta. Niinpä Ylen sivuilla oli tänään haastateltu Trumpin kampanjassa mukana olevaa suomalaista. Kummallisessa haastattelussa haastateltava vastaili toimittajan kysymyksiin. Minkä jälkeen toimittaja kommentoi vastausta ja kertoi samalla, mikä olisi ollut oikea vastaus. En tiedä, mitä kyseinen haastateltu mahtoi ajatella lopputuloksesta, jossa hänen sanansa toimivat jonkinlaisena tekosyynä kertoa lukijalle, miten tyhjää kaikki presidenttiehdokas Trumpin puhe onkaan.

Vähän toisentyyppinen artikkeli oli tänään The New York Timessa. Feisal G. Mohamed kirjoitti pitkän, oppineen selvityksen siitä, miten Trumpin puheiden aatteelliset juuret löytyvät Carl Schmitt´n yhteiskunnallisesta ajattelusta. Tämän ajattelun kulmakivenä on kansallisvaltio, ja nykyajan amerikkalaiselle liberaalille kansallismielisyys ja kansallissosialismi ovat suunnilleen yksi ja sama asia, kuten suomalaiselle suvakille ainakin. Niinpä ei sitten ollut edes yllätys, kun kirjoituksen loppupuolella paljastettiin Schmittin liittyneen Natsi-puolueeseen 1933. Oli hyväkäs vielä sodan jälkeenkin kuulema kieltäytynyt "to submit to denazification".

En tiedä liittyykö ikääntymiseen, mutta nykyään haaveilee kanavasta, jossa vain raportoitaisiin maailmanmenoa ja jätettäisiin johtopäätösten tekeminen kuulijoille. Välillä tuntuu, että osa median valistustyötä on jättää raportoimatta olennaista ja kommentoida epäolennaista. Näinä aikoina olisi esimerkiksi luullut, että republikaanien kokouksen päätöspäivässä oli kiinnostanut Peter Thielin puheenvuoro. Tai Trumpin suhde seksuaalivähemmistöjen kanssa. Enpä kuitenkaan huomannut mitään merkkejä näistä. Sellainen huomio olisi varmaankin tehnyt särön politrukkien tiedotuslinjaan.