Eilisessä lehdessä (TS 1.5.2016) päätoimittaja Kari Vainio kirjoitti otsikolla "Nationalismi koettelee sananvapautta". Kirjoituksella alustettiin tänään vietettävää "Maailman lehdistönvapauden ja sananvapauden" päivää. Otsikosta päättelin, että joku Talvisotaa muisteleva monikulttuurikriitikko tai vastaava on taas saamassa päätoimittajan kädestä. Mutta erehdyin.
Kirjoittaja aloittaa toteamalla, että "Suomi on maailman ykkönen, kun puhutaan lehdistön vapaudesta." Tämähän on tietysti järkyttävä toteamus, kun ottaa huomioon, minkälaisia kauhuja suomalaisetkin toimittajat, tutkijat ja yleensä kaikki suvaitsevat ihmiset ovat viime vuosina saaneet kokea ja kärsiä.
Esimerkkinä nationalismin sananvapautta kuristavasta otteesta toimittaja nostaa esille Turkin hallituksen, joka onnistui painostamaan liittokansleri Merkkeliä toimittaja Jan Böhermannin tapauksessa. Böhermanhan käytti sananvapauttaan esittämällä pilkkarunon Erdoganista. Erdoganin vaatimuksesta Merkel katsoi, että toimittajaa voidaan syyttää oikeudessa jonkun keisarikunnan aikaisen säädöksen pohjalta. Liittokansleri piti runoa "tietoisesti harhaanjohtavana". Vaikea sanoa miten satiirikko voisi diktaattoria ivatessaan olla ylipäätään harhaanjohtava. Tarkoitushan oli kaiketi todeta, että kyseinen pääministeri kaikin keinoin vastustaa mm. kaikkea sitä, mihin on tapana viitata puhumalla eurooppalaisista arvoista. Tämä mieshän kiistää jopa armenialaisten kansanmurhan - kaiken muun ohessa.
Jotenkin ajalle tyypillistä, että sama ihminen, joka toisessa yhteydessä puhuu ääni vapisten ja erottelemattomasti ihmisoikeuksien ja ihmisrakkauden puolesta, joutuukin seuraavassa hetkessä kokonaan lurjusten vietäväksi.
Mutta silti päätoimittajan näkemystä voi pitää outona. Eihän Saksan sanavapaus- tai lehdistönvapaustilanne ole pohjimmiltaan seurausta nationalismista. Sen sijaan tapaus osoittaa miten maalle käy, kun se luopuu kansallismielisyydeksi kutsutusta itsekkyydestään.
Jos Saksa (tai EU) olisi suojellut rajansa, tai edes vaatinut, että sen kanssa tehtyjä sopimuksia kunnioitetaan, mitään nyt koettua ei olisi tapahtunut. Mutta kun hallitsija päätti ryhtyä parantamaan maailmaa oman protestanttisen etiikkansa pohjalta, lopulta hän onkin polviasennossa: ei kiittämässä vaan anomassa. Ei Jumalalta, vaan Erdoganilta. Sovitusta haettaessa ei yhden pilkkarunoilijan oikeudet vaa-assa paina.
Vainion kirjoituksessa sananvapaus on lähinnä lehdistön vapautta päättää mistä puhutaan ja mistä ei. Mainittu kirjoitus päättyy toteamukseen, joka paremmin kuin mikään paljastaa media näkemyksen sananvapaudesta: "Jokaisella on oikeus kertoa mielipiteensä. Tiedotusvälineillä on vastuu niiden jakamiseen. Kaikkea ei tarvitse levittää."
Vaikka en usko osallistuneeni vihapuheisiin, tuon kaltainen näkemys mediasta suodattamassa sitä mistä saa ja ei saa puhua, saa kyllä vihaiseksi. Lehdistö mielestäni liioittelee roolinsa ja yliarvioi edustajiensa resurssit johtaa yhteiskunnallista keskustelua. Ja resurssivajaus on sekä fyysisiä että älyllisiä resursseja. Tähän ajatukseen voi hakea vauhtia katsomalla Donald Trumpin presidentinvaalikampanjaa, joka jo nyt on muuttanut yhteiskunnallisen keskustelun agendaa tavalla, johon median voimin ja resurssein ei olisi kyetty. Melkein naurattaa, kun Trump puhuu mediasta: "they are the most dishonest people in the world".
Vuorokauden vaihduttua nähdään tämän päivän lehdessä (TS) Sanomalehtien Liiton ilmoitus, jonka lopussa monenlaiset lehdistön järjestöt ilmoittavat toimivansa vastuullisen sanankäytön puolesta. Tuokin ilmoitus on epäloogisuudessaan merkillinen:
" ...
Toimittajien, tut-
kijoiden ja poliitikko-
jen vainoamista.
Toisten uhkailua,
henkistä väkivaltaa,
haistattelua.
Mikään näistä ei liity
millään tavalla sanan-
vapauteen.
..."
Jos kerran nämä asiat eivät millään tavalla liity sananvapauteen, niin miksi niillä täytetään ilmoitus, jonka tarkoituksena on juhlistaa "Kansainvälisen sananvapauden päivää".
